Voisin nyt ihan alkajaisiksi kertoa vähän omaa hevoshistoriaa, mistä se alkoi ja missä mennään nyt.En tarkalleen ottaen muista, miksi hevosiin hurahdin, mutta silloisilla kavereilla taitaa olla osuutta asiaan. Vanhempani onneksi olivat innokkaita uudesta harrastuksestani, joten he veivät minut Keravalla sijaitsevalle shetlanninponitallille. En ollut koskaan nähnyt niin pieniä poneja, joten voitte varmaan vain kuvitella mikä oli ensi reaktioni? no naurupa tietenkin. Olin kuitenkin yhtä hymyä selässä ja vielä kotimatkallakin. Pari ensimmäistä ratsastusvuotta vietin siis shetlanninponien kanssa. Taito kuitenkin karttui nopeasti enkä tuntenut enää oloani hyväksi niin pienien ponien selässä.
Siirryin ratsastamaan Järvenpään ratsastusseuralle, jossa opin paljon ratsastuksesta, mutta hoitaminen jäi vähemmälle. Ihastuin kuitenkin nopeasti Garbia-nimiseen tammaan, jota aloin hoitamaan pari kertaa viikossa. Ratsastin Järssillä 6. luokan alkuun asti, jolloin muutimme perheen kanssa paikkakunnalta pois, Pornaisiin.
Ihan meidän naapurissa oli Tuija Tapolan talli, nykyisin Master Dressage Oy. Siellä oli tuolloin pari tuntihevosta, joista yksi oli Sh-tamma Säkin-Tyttö. Typyllä ratsastin hetken aikaa, kunnes se myytiin ja sain alleni kouluruuna Roopen (oik. Rotwein). Roopella sain aikaan ensimmäiset VAU-elämykset, että tälläistäkö sen ratsastamisen pitäisi olla. Roope on hevoshistoriassani se hevonen, joka opetti ratsastuksellisesti kaikkein eniten, se oli uskomaton. Nyt Roope laukkaa kuitenkin jo taivaslaitumilla.
Unelmani kävi toteen 7. luokan loppupuolella kun sain ensimmäisen oman hevoseni, lv-ruuna Filibob:in eli tutummin Vilin. Äitini ei hevosesta pitänyt, se oli kuulema pelottava. Ei minusta, mutta myönnettäköön se, ettei se helpoimmasta päästä ollut. Maastoiltiin aluksi paljon, koska kenttä oli vasta rakenteilla. Hieno se oli ja sopi mulle kuin nenä päähän. Kolmen vuoden taipaleeseen mahtui paljon surua, milloin oli jännetulehdus tai selkäjumeja. Vili oli kaikin puolin kiltti ja helppo käsitellä, mutta neuloista se ei tykännyt. Akupuntio oli kun maailmanloppu, 3 rauhoittavan jälkeen hevonen jaksoi taistella vastaan. Vilillä todettiin kuitenkin paha puhkuri kaikkien muiden vaivojen ohella, joten tein raskaan päätöksen päästää ystäväni taivaslaitumille. 13. helmikuuta 2008 isäni kanssa lähdimme ajamaan Vili trailerissa kohti Hautjärven Teurastamoa. Päivä oli tuolloin epätodellisen hiljainen. Kadun sitä hetkeä kun nousin riimu kädessä isäni autoon ja suuntasimme kotiin.
Vuoden olin ilman hevosta, kun sitten alettiin äitin kanssa käymään ilmoituksia läpi. Löydettiin ilmoitus 8-vuotiaasta Suomenhevosruunasta ja kuulosti aika lailla siltä mitä me haettiinkin. Käytiin ruunaa kokeilemassa ja olihan se jäykkä ja aika raaka, lihakseton ja huono kuntoinen. Mutta jotain siinä oli kun päätettiin se ostaa. Suomenhevosruuna Lento-Merkki, lyhyemmin Erkki muutti meille 5 toukokuuta 2009. Alku oli hankala, Erkki kuskas mua ihan jokaiseen jorpakkoon, mutta maastossa toimi ajatuksella. Ei pelännyt mitään! Maastossa me oikeastaan alettiin kuntoa kohottamaan ja saatiin lihaksiakin lisää. Kentällä ei toiminut, oli laiska ja tympääntynyt, ajoittain kulki todella hyvin ja tuli onnistumisen tunteita. Vähän harmitti, kun kuitenkin pääsääntöisesti ostin hevosen sileällä työskentelyyn.
Erkillä oli taipumusta stressailla ja tämän takia sen vatsakin meni löysälle. Kengittäjällekin sai aina maksaa likaisen työn lisää, kun oli töiden jälkeen hieman likaiset vaatteet! Hyvin meillä sujui Erkin kanssa, opin paljon uutta ja oli mahtavaa kun luottamus toisiimme pelas todella hyvin. Keväällä 2011 oli pakko laittaa Erkki myytiin, kun opiskelut vei aikaa niin paljon. Ajattelin, että tästä sais joku vanhempi ihminen aivan loistavan maastomopon. Löydettiin vähän nuorempi pariskunta, he olivat todella kiinnostuneita Erkistä ja halusivat teettää ostotarkastuksen. Tämä hommattiin, he eivät päässeet paikalle. Mutta olimme heihin yhteydessä. Taivutuskokeissa Erkki oli täysin jalaton, se oli aivan kamalaa katsottavaa. Eläinlääkäri ihmetteli, että miten ihmeessä hevonen on edes pystynyt kävelemään.
Ostajat tottakai halusivat peruuttaa kaupan, mikä on ymmärrettävää. Tämä tuli yllätyksenä meille kaikille, koska ontumisen merkkejä ei ollut näkynyt. Sain tehdä nytkin raskaan päätöksen ja päästää Erkki ruunan vihreille niityille.
Siirryin ratsastamaan Järvenpään ratsastusseuralle, jossa opin paljon ratsastuksesta, mutta hoitaminen jäi vähemmälle. Ihastuin kuitenkin nopeasti Garbia-nimiseen tammaan, jota aloin hoitamaan pari kertaa viikossa. Ratsastin Järssillä 6. luokan alkuun asti, jolloin muutimme perheen kanssa paikkakunnalta pois, Pornaisiin.
Ihan meidän naapurissa oli Tuija Tapolan talli, nykyisin Master Dressage Oy. Siellä oli tuolloin pari tuntihevosta, joista yksi oli Sh-tamma Säkin-Tyttö. Typyllä ratsastin hetken aikaa, kunnes se myytiin ja sain alleni kouluruuna Roopen (oik. Rotwein). Roopella sain aikaan ensimmäiset VAU-elämykset, että tälläistäkö sen ratsastamisen pitäisi olla. Roope on hevoshistoriassani se hevonen, joka opetti ratsastuksellisesti kaikkein eniten, se oli uskomaton. Nyt Roope laukkaa kuitenkin jo taivaslaitumilla.
Unelmani kävi toteen 7. luokan loppupuolella kun sain ensimmäisen oman hevoseni, lv-ruuna Filibob:in eli tutummin Vilin. Äitini ei hevosesta pitänyt, se oli kuulema pelottava. Ei minusta, mutta myönnettäköön se, ettei se helpoimmasta päästä ollut. Maastoiltiin aluksi paljon, koska kenttä oli vasta rakenteilla. Hieno se oli ja sopi mulle kuin nenä päähän. Kolmen vuoden taipaleeseen mahtui paljon surua, milloin oli jännetulehdus tai selkäjumeja. Vili oli kaikin puolin kiltti ja helppo käsitellä, mutta neuloista se ei tykännyt. Akupuntio oli kun maailmanloppu, 3 rauhoittavan jälkeen hevonen jaksoi taistella vastaan. Vilillä todettiin kuitenkin paha puhkuri kaikkien muiden vaivojen ohella, joten tein raskaan päätöksen päästää ystäväni taivaslaitumille. 13. helmikuuta 2008 isäni kanssa lähdimme ajamaan Vili trailerissa kohti Hautjärven Teurastamoa. Päivä oli tuolloin epätodellisen hiljainen. Kadun sitä hetkeä kun nousin riimu kädessä isäni autoon ja suuntasimme kotiin.
Vuoden olin ilman hevosta, kun sitten alettiin äitin kanssa käymään ilmoituksia läpi. Löydettiin ilmoitus 8-vuotiaasta Suomenhevosruunasta ja kuulosti aika lailla siltä mitä me haettiinkin. Käytiin ruunaa kokeilemassa ja olihan se jäykkä ja aika raaka, lihakseton ja huono kuntoinen. Mutta jotain siinä oli kun päätettiin se ostaa. Suomenhevosruuna Lento-Merkki, lyhyemmin Erkki muutti meille 5 toukokuuta 2009. Alku oli hankala, Erkki kuskas mua ihan jokaiseen jorpakkoon, mutta maastossa toimi ajatuksella. Ei pelännyt mitään! Maastossa me oikeastaan alettiin kuntoa kohottamaan ja saatiin lihaksiakin lisää. Kentällä ei toiminut, oli laiska ja tympääntynyt, ajoittain kulki todella hyvin ja tuli onnistumisen tunteita. Vähän harmitti, kun kuitenkin pääsääntöisesti ostin hevosen sileällä työskentelyyn.
Erkillä oli taipumusta stressailla ja tämän takia sen vatsakin meni löysälle. Kengittäjällekin sai aina maksaa likaisen työn lisää, kun oli töiden jälkeen hieman likaiset vaatteet! Hyvin meillä sujui Erkin kanssa, opin paljon uutta ja oli mahtavaa kun luottamus toisiimme pelas todella hyvin. Keväällä 2011 oli pakko laittaa Erkki myytiin, kun opiskelut vei aikaa niin paljon. Ajattelin, että tästä sais joku vanhempi ihminen aivan loistavan maastomopon. Löydettiin vähän nuorempi pariskunta, he olivat todella kiinnostuneita Erkistä ja halusivat teettää ostotarkastuksen. Tämä hommattiin, he eivät päässeet paikalle. Mutta olimme heihin yhteydessä. Taivutuskokeissa Erkki oli täysin jalaton, se oli aivan kamalaa katsottavaa. Eläinlääkäri ihmetteli, että miten ihmeessä hevonen on edes pystynyt kävelemään.
Ostajat tottakai halusivat peruuttaa kaupan, mikä on ymmärrettävää. Tämä tuli yllätyksenä meille kaikille, koska ontumisen merkkejä ei ollut näkynyt. Sain tehdä nytkin raskaan päätöksen ja päästää Erkki ruunan vihreille niityille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti