Suomalaista voimaa

Ruuna Filibob

Amerikkalainen lämminverinen, säkäkorkeutta huimat 157cm, syntynyt 2000. Ex-ravuri, paljon ajettu, ei kuitenkaan kilpaa.

Rakastuin Vilissä sen luonteeseen ja olihan se tosi komeakin ja lihaksikas. Koeratsastuksessa ei tarvinnut kun nousta selkään ja tiesin, että tän mä haluan. Näin jälki käteen mietittynä ja kokemusta rutkasti omaavampana tajuan, että mua kusettiin ja pahasti. Sain kuulla Vilin silloiselta hoitajalta, että ne kipus sen selkään tallissa, ettei pääsisi hyppimään pystyyn ja riehumaan. Vili oli varmasti ajettu puhki ja ties mitä siihen oli pumpattu, koska se oli hyvin rauhallinen kun sen selkään nousin, eikä siellä koeratsastuksessa ollut kenkiä ja sen takia kuulema oli vähän ep..hmm.. Tietämättömänä tehtiin kaupat ja jo seuraavana aamuna lähettiin iskän kanssa hakemaan Vili kotiin.

Noh, se oli lihakseton ja kaupan päälle saatiin jännetulehduskin. Alkumme alkoi siis sairastarhaamisella ja jalan kylmäämisellä, taidettiin me saada kipulääkettäkin eläinlääkäriltä. Vili ei kunnioittanut ihmisiä lainkaan, hyökki tarhassa päälle ja rynni taluttaessa. Ainut mitä minä ja isäni Vilissä tuolloin nähtiin oli sen ulkonäkö, kaikki muu oli siinä hevosessa pielessä. Se oli kamala. Äitini ei tullut hevosta lähellekään, koska se oli hänen mielestä vaarallinen, no olihan se.

Tehtiin paljon iskän kanssa töitä hevosen eteen, vaikka iskä ei todellakaan ollut hevosihminen millään tavalla, auttoi hän silti tosi paljon. Ensimmäinen saavutus oli se, ettei Viliä tarvinnut enää taluttaa kahdelta puolelta, vaan pystyi yksin viemään tarhaan/laitumelle. Kolmen kuukauden seisottamisen ja pienien kävely lenkkien jälkeen koitti aikani, nousin Vilin selkään. Se ei heittänyt mua selästä, mutta perse lensi ja teki kaiken päin vastoin mitä pyysin.

Pikku hiljaa alkoi luottamus välillämme kasvaa ja sain Vilin toimimaan hyvin. Kunto kohosi hurjaa vauhtia ja lihakset kasvoi. Se oli upea! Mutta ikinä milloinkaan en ole niin montaa kertaa meinannut heittää hanskoja tiskiin kun tämän hevosen kanssa. Olen itsestäni kuitenkin todella ylpeä, etten sitä tehnyt.

Meillä alkoi Vilin kanssa sujua hyvin ja päästiin vauhdilla eteenpäin, Vili osasi jo hyvät tavat vaikka välillä piti komennellakin ja muistuttaa. Minulle sanonta "kaikki hyvä loppuu aikanaan" pitää paikkansa.

Oltiin parin vuoden verran tehty Vilin kanssa paljon töitä, kaikki sujui vaikka välillä tuli seinä vastaan. Pientä pottuilua oli ilmassa ja perseen heittoa. Oli kesä 2007 kun minun kummini olivat käymässä ja ajattelin että tulisivat kentän laidalle katsomaan kun ratsastan. Kaikki meni hyvin, päästiin kentälle. Nousin selkään ja aivan varottamatta Vili nousi ihan ns. kynttilänä pystyyn ja vajosi takajaloille. Se oli jumissa ja pahasti. Silloinen ratsastuksen opettaja tuli katsomaan ja hevonen arkoi takapäätä tosi paljon.

Hierojat, akupunktiot ym käytiin läpi. Ei siitä tullut yhtään mitään, piikkikammoinen hevonen mikä vielä kolmen tujun rauhoittavan jälkeen hyppi päälle, ei kovin turvallista ollut. Yritettiin kuitenkin saada hevosta kuntoon, ratsastelin sillä parhaimpana aikana lyhyitä ja rentoja maastoja tai juoksutettiin vapaana kentällä.

Kuitenkin vuonna 2008, talvella, Vilillä todettiin puhkuri. Tiesin, että hevonen voi elää puhkurin kanssa normaalia elämää, täytyy vaan pitää huolta talli-ilmasta ym. Päätin silti päästää Vilin taivaslaitumille, olihan se kärsinyt jo tarpeeksi. Helmikuussa 2008 Vili sai lähteä iki vihreille niityille ja siellä se aivan varmasti laukkailee ilman kipuja.

Kaduttaa aivan suunnattomasti, vaikka tiedän, että näin oli parempi. Lepää rauhassa<3>

Lento-Merkki

Olin vuoden ollut ilman hevosta ja parannellut ikävää. Tuli puheeksi äitin kanssa, että jos me ostettaisi mulle uusi oma hevonen. Ilmoituksia selaillessa tuli aina vähän haikea olo, tuntui ettei kukaan korvaa Viliä. Tajusin kuitenkin, ettei kukaan voikaan sitä korvata, eikä tarvitse korvata. Halusin hirveästi ponin, jonkun vähän isomman ja pidemmälle koulutetun. Käytiin katsomassa suomenhevosruunaa äitini halusta. Se oli Erkki, raaka, laiha mutta hyvin sympaattinen ja kiltti. Mulle ei tullut Erkistä tunnetta, että ton mä haluan. Äiti kuitenkin halus sen ja se sitten ostettiin. Erkki muutti meille vuonna 2010, toukokuussa.

Erkki ei toiminut kentällä hirveän hyvin, oli laiska ja tympääntynyt. Todella hyvä maastomopo, ei pelännyt yhtään mitään, pysyi hanskassa ja aina mennä törötti korvat hörössä. Tällä hevosella oli ilo maastoilla oli ilma mikä hyvänsä. Pikku hiljaa aloin tykkäämään Erkistä enemmän ja enemmän, kiitin äitiä myöhemmin kun piti päänsä Erkin suhteen.

Alkuaikoina Erkki kuskas mua aina taluttaessa johonkin ruohon tupsuun oli vuodenaika mikä vaan. Se olis varmaan hypännyt kaivoon jos sinne olis heittänyt leivän palan tai jotain muuta syötävää. Aivan järkyttävän perso ruualle. Mutta hoitaessa se oli tosi kiltti ja tykkäsi rapsutteluista. Tätä hevosta oli aina ilo hoitaa.

Erkki stressas uusista asioista ja jännittävistä tilanteista ja sen maha meni helposti kuralle. Syötettiin sille pitkään yrttejä, jotka toimi joten kuten. Jossain vaiheessa siirryttiin vapaaseen heinään ja sen maha oli paljon parempi.

Vuonna 2011 päätin ajanpuutteen(opiskelujen) takia pistää Erkin myyntiin. Se olisi oiva maastokaveri jollakin vanhemmalle ihmisille, joka ei sileällä työskentelystä välitä. Löydettiinkin ihana pariskunta, joka kävi pari kertaa Erkkiä kokeilemassa ja he ihastuivat hevoseen todenteolla. He halusivat teettää ostotarkastuksen, mutta eivät itse päässeet paikalle pitkän välimatkan takia. Olin aivan varma, että Erkki menee heittämällä läpi ja sillä on kaikki kunnossa, eihän se ole ollut kipeä ollenkaan ja liikkunut puhtaasti jne.

En ikinä halua nähdä sitä näkyä uudestaan kun oma hevonen ei pysy pystyssä taivutuksen jälkeen, se tuskainen ilme mikä hevosella silloin oli. Eläinlääkäri antoi kipulääkettä ja hänen mielestään ei ollut muuta vaihtoehtoa kun lopettaa. Olin niin hämmentynyt ja vihainen itselleni. Miksen ole huomannut hevosen olevan noin kipeä? Mutta ei kukaan huomannut, ratsastuksen opettajakaan ei sanonut mitään. Tuntui niin pahalta ajatella, että mä olen potkinut hevosta liikkeelle vaikka sitä sattuu, laukannut maastossa hymyssä suin kipeällä hevosella. Miksei se vaan näyttänyt sitä, vai olinko niin tyhmä etten huomannut.

Ostajat peruuttivat kaupan, hyvä niin. En olisi myynytkään Erkkiä kun tuli ilmi kuinka kipeä se on.

Erkki sai viettää lepoista laidunlomaa viimeiset pari viikkoa. Omenaa, porkkanaa ja kaikkia ihania herkkuja oli aina karsinassa odottamassa. Rapsuttelin sitä paljon ja otin kuvia. Erkki näytti ehkä vähän helpottuneelta, ihan kuin olisi tajunnut, että me tiedetään sen olevan kipeä. Isäni on metsästäjä ja annoin hänelle luvan ampua Erkin, koska en halunnut lähteä kuljettamaan kipeää hevosta mihinkään. Erkki pääsi taivaslaitumille laukkailemaan toukokuussa 2011. Lepää rauhassa<3 div="div">

Koska isäni ampui Erkin, hän joutui myös hoitamaan ruhonkin. Isäni kertoi minulle, että Erkin nivelistä löytyi paljon jotain keltaista "mönjää" ja sen sisäelinten ympärillä oli aivan järkyttävä määrä rasvaa. En ole asiaa sen enempää perehtynyt, enkä haluakkaan.